Vanhuus ei tule yksin

Sanotaan, että vanhuus ei tule yksin. Pitää toisaalta paikkansa, toisaalta ei. Huomasin n. 1,5 vuotta sitten, että käydessäni reippailla kävelylenkeillä pohkeeni alkoivat kiristää. Luulin vaivan johtuvan vain huonoista lenkkareista, mutta se jatkuikin talvikenkiin siirryttäessä. Koska olen huono tilaamaan mitään lääkäriaikoja, sain aikaiseksi tarttua puhelimeen vasta tänä keväänä. Ensin jouduin fysioterapeutin tarkastettavaksi. Tämä totesi, että vaiva ei johdu kävelystäni tai lihaksistani vaan tuntuu enemmän verisuonivaivalta ja käski lääkärin pakeille. Sinne sain jonotuksen jälkeen ajan nyt syksyllä. Hän tutki, lähetti verikokeisiin ja EKGhen. Niille oli kyllä tilausta, sillä edelliset oli otettu yli 10 vuotta sitten, kun olin vielä 10 kiloa kevyempi. Lisäksi sain kotitehtävänä verenpaineeni mittailun ja kirjaamisen, se kun tuntui siinä vastaanotolla hieman korkealla. Mukaan tuli myös lomake alkoholinkäyttötavoista kertomiseen ja tietysti ilmoitus, että koska vaiva tuntuu verisuoniperäiseltä, tupakointi on ehdottomasti lopetettava.

Ennen kuin jatkan sairaskertomustani, todistan tässä välissä, että vanhuus tulee myös yksin. Nimittäin, kun on elänyt yli kuusikymppiseksi ainoana lääkityksenä kalkkitabletit. Sitten käsketään lopettamaan se vähäkin tupakointi (nykyisin keskimäärin 6 sätkää/päivä) ja todennäköisesti suositellaan myös luopumaan alkoholista kokonaan, niin kyllä tulee yksinäinen olo. Mitä iloa on elää vanhaksi, jos loppuelämä tarkoittaa kaikista paheista luopumista. Ei ole kivaa ja aika tylsää. Näin ajattelin siinä vaiheessa.

Nyt jatketaan sairaskertomusta. Mittailin verenpaineet ja kävin kokeissa. En tosin ollut kovin huolissani, koska aiemmin verenpaineeni on aina ollut kallistunut pikemminkin liian alhaisen puolelle ja kolesteroli- ja sokeriarvot ovat olleet hyvät. Sitten sain tulokset kotiin. Sain verenpainelääkereseptin ja ruokavalio-ohjeet, koska minulla oli ainakin väliaikaisesti hyperkolesterolemia eli korkea kolesteroli. Nyt pitäisi luopua rasvaisista leikkeleistä, lihoista ja maitotuotteista ja ottaa tilalle vähärasvaiset. Siis myös kermaisista jälkiruoista pitää luopua (nyt ottaa koville). Lisäksi ruokien hinta kohoaa koko ajan, mutta tulot eivät juurikaan ja ne vähärasvaiset, sydänystävälliset tuotteet maksavat usein moninkertaisesti verrattuna tavallisiin tuotteisiin. Itse olen sitä mieltä, etten tarvitsisi verenpaine- tai kolesterolilääkkeitä vaan laihdutuslääkkeitä. Kas kun yli 60-vuotiaana sitä kertynyttä 10 kilon lisäpainoa ei saakaan enää pois niillä ruokavalion pikku korjauksilla ja lisäliikunnalla. Normaalilaihdutus vaatisi huomattavasti järeämmät konstit. Ensimmäiseksi pitäisi kai luopua jälkiruoista, kakuista ja makeisista. Eli kaikesta, mistä eniten pidän.

Miten tässä näin kävi? Olen ikäni saanut syödä makeata melkein niin paljon kuin haluan, kermoja ja leivonnaisia ei ole tarvinnut arastella ja olen saanut kaikin puolin nauttia elämän kaikista paheista. Nyt minun pitäisi alkaa elää rasvattomilla tuotteilla, salaatilla ja kevyillä aterioilla. Herkuttelu, tupakka ja alkoholi pois ja pillerit tilalle. Nyt tulee kaksijakoinen osa tästä asiasta. Toisaalta pitää syödä vähemmän ja terveellisemmin. Eli jos jättää kaiken paheellisen syömisen, tupakoinnin ja alkoholin, niin rahaa säästyy ostaa ne pillerit. Toisaalta taas, jos vähärasvaisen ruoan (kuten muunkin ruoan), tuontihedelmien ja marjatuotteiden hinta nousee tätä vauhtia, ei ole niiden ostamisen jälkeen rahaa niihin pillereihin. No, jos sähkön hintakin jatkaa nousuaan niin että ei taas toisaalta ole enää varaa hehkuttaa kovin usein uunia eli leipominen saa jäädä vähemmälle. Ei siitä kyllä sähköä säästämällä jää enempää rahaa pillereihin, mutta ehkä kolesteroliarvot kiittävät. Ja painokin laskee.

Kyllä on edessä ankea elämän ehtoo. Toisaalta en tunne itseäni yhtään erilaisemmaksi kuin ennen lääkärin viestiä. Aloitin juuri uuden ammatin opiskelun juuri eikä eläkkeelle ole kiirettä. Katsoin myös joutessani, että sinä vuonna, kun synnyin, elinikäodotteeni oli 73 vuotta 6 kuukautta. Eli jos jaksan kitkutella vielä reilun 10 vuotta, olen saavuttanut tavoitteeni. Toivottavasti minun ei siihen mennessä tarvitse luopua ihan kaikista paheistani. Jos pitää, niin minusta tulee kiukkuinen, tyytymätön pieni akanpahanen. Mutta paheeton. Ja laiha/pilleritön, toivottavasti.

Kristiina