Koulutusjärjestelmä ja koulutus sakkaavat

Suomessa on jo pitemmän aikaa käyty keskustelua nykyisestä koulutuksen tilasta. Aikanaan 1900-luvun lopussa - 200-luvun alussa Suomi oli koulutuksen mallimaa. Pisa-tulokset olivat huippuluokkaa, työikäisten koulutustaso hienossa noususuunnassa ja Suomeen tultiin ympäri maailmaa ottamaan oppia. Koulutusjärjestelmämme oli ehjä. Tässä vaiheessa olisi pitänyt päättävällä taholla toteuttaa sanontaa "Ehjää ei tarvitse korjata". Pitää huolehtia, että täytetään modernisoituvan yhteiskunnan vaatimukset, mutta ei aleta tekemään suuria muutosliikkeitä. Mitä vielä. Jokaisen päättäjäryhmän (hallitukset, valiokunnat, komiteat, asiantuntijaryhmät jne.) piti saada lyödä omanlaisensa puumerkki tai tehdä uudistuskokeilu koululaitoksen toimintaan. Vanhemmat muuttuivat yhä kiireisemmiksi ja omiin asioihinsa syventyviksi ja sysäsivät enenevässä määrän vastuuta lapsistaan kouluille. Mitä tällä veivaamisella saatiin aikaan? Laskevat Pisa-tulokset kaikilla opetuksen osa-alueilla, laskeva työikäisten koulutustaso ja nouseva määrä nuoria, jotka eivät osaa laskea tai lukea kunnolla, jolla on huono yleissivistys ja teknologistuvassa ja monimutkaistuvassa yhteiskunnassa ammatti tai arvo, joiden työelämässä tarvittavia taitoja he eivät kuitenkaan hallitse. Entisten sekatyömiesten, juoksupoikien ja konttoristien sijaan tarvitaan nykyisin erikoisosaajia, joksi ei pääse puutteellisin perustiedoin. Silloin ei onnistu edes omien asioittensa hoito tänä päivänä.

Kun tutkii opettajien haastatteluja viime vuosilta, joutuu toteamaan, että resurssileikkaukset ja muutokset ovat merkittävästi heikentäneet ns. "perusopetuksen" mahdollisuuksia kaikissa koulutusasteissa ja syöneet kaikkien opetukseen osallistuvien henkilöiden mahdollisuuksia harjoittaa perusopetusta ja taitojen kartuttamista. Sen sijaan pyöritellään papereita, kokoustellaan, yritetään inkluusiota ja yksilöllistä opetusta, tehdään jatkuvasti kaikenlaisia kokeiluja pyörän keksimiseksi uudelleen eli opettajilta otetaan koko ajan pois mahdollisuuksia opettaa hyvin niin, että kaikki oppisivat ja tarjotaan tilalle malleja, joita käyttämällä juuri kukaan ei opi juuri mitään.

Olen katsellut muutaman vuoden ajan erilaisia kirjoituksia ja mielipiteitä varsinkin opettajilta ja opetusalan ammattilaisilta siitä, mikä koululaitoksessamme on mennyt pieleen. Isoin syy alamäkeen on ollut jatkuva koulutuksen resurssien eli rahan karsiminen samaan aikaan useiden uudistusten tekemisten ja lisävaatimusten asettamisten kanssa. Ajatellaan nyt normaalia perusopetusta. Aiemmin meillä olivat luokat. Luokissa opiskelivat ns. normaalitasoiset. Erityislapsille ja vaikeuksista kärsiville olivat pienryhmänsä, jossa he saivat tarvitsemaansa erityishuomiota. Jokaisen luokan läpäistäkseen oppilaiden oli yllettävä kokonaisopinnoissa määrätylle tasolle, ennen kuin he pääsivät siirtymään eteenpäin. Jos näin ei käynyt, tuplattiin eli kerrattiin edellinen opintojakso. Sitten hajotettiin luokat tasoiksi. Nyt samassa ryhmässä saattaa olla hyvin eri tasolla opiskelevia oppilaita, joita jokaista opettajan tulisi opettaa hänen erityisen tasonsa mukaisesti. Miten yhdeltä opettajalta voisi tämä onnistus? Sen jälkeen tehtiin vielä inkluusio, jolloin eri ongelmista kärsivät yksilöt siirrettiin keskiverto-opiskelijoiden kanssa samaan ryhmään opiskelemaan samoin resurssein ja menetelmin kuin muutkin. Inkluusio perustuu YKn julistukseen, jossa vaadittiin vammaisille oikeutta opetukseen tavallisissa luokissa. Mutta kun kaikki tämä ei tunnu toimivan. Opettaja ei voi enää keskittyä samojen asioiden opettamiseen kaikille, vaan hänen täytyy ottaa tasot ja yksilöt huomioon samalla huomioiden inkluusion tuomat vaikeammat oppilaat, jos heitä on mukana. Tämä kaikki pitäisi toteuttaa minimaallisella ulkopuolisella avulla eli mahdollisimman vähän mukana olevia apuhenkilöitä käyttäen. Jos inkluusio vietäisiin tarpeeksi pitkälle, olisiko meillä oikeus vaatia näkö- tai kuulovammaisten erikoisopetuksen lakkauttamista ja heidänkin siirtämistään tavallisiin kouluihin? Kun inkluusiossa esim. autistiset lapset, kielitaidottomat, erityistukilapset ovat samassa opetuksessa keskivertojen kanssa ilman, että samalla opetukseen olisi annettu lisäresursseja avustajiin ja erityisopettajiin, tuloksena opettaja joutuu keskittymään häiriköihin ja tuen tarpeessa oleviin, ei kaikkien opettamiseen liian isoissa ryhmässä ja kukaan ei opi mitään.

 

Sitten ovat tulleet jatkuvat muutokset ja kokeilut. Tästä hyvänä esimerkkinä siteeraan erästä pitkäaikaista luokanopettajaa: "11 vuoden aikana on kouluumme tuotu TVT, näppäintaidot, kolmiportainen tuki, oppilaskuntatoiminta, KiVa, vertaissovittelu, vahvuuspedagogiikka, yhteistyö esiopetuksen kanssa, varhennettu englanti ja ruotsi, tunnetaitojen opettaminen, draama, laaja-alaiset sisältöalueet ja uusimpana yrittäjyyskasvatus. Opettajilla jää yhä vähemmän aikaa opetuksen suunnittelulle. Oppilailta aika on usein otettu suomen kielen tunneista. Onko siis ihme, että oppilaiden luku- ja kirjoitustaidot heikkenevät?". Tämä on juuri sitä, mistä alussa puhuin. Ei pyritty vain pysymään yhteiskunnan kehityksen tasalla, vaan jokaisen instanssi piti työntää lusikkansa soppaan ja alkaa korjaamaan ehjää. Lopputuloksena kaiken sen korjailun jälkeen ehjä onkin rikki. Opettajaparat hukkuvat kaikkeen raportointiin, palaveeraamiseen, suunnitelmiin ja niiden uusimiseen ja muutokset tapahtuvat niin tiheään tahtiin, että opettajat eivät jaksa muun sälän takia enää opettaa perusasioita ja vaikka jaksaisivatkin, heillä ei enää ole siihen mahdollisuuksia tai aikaa. Eivätkä kodit halua enää ottaa vähäisintäkään vastuuta lapsensa koulutuksesta ja edistymisestä. "En minäkään pitänyt nuorena lukemisesta tai matikasta ja hyvin olen pärjännyt". Tai kun lapsi valittaa tekemisen puutetta, sen sijaan että annettaisiin hänelle kirja käteen (pienemmille luettaisiin) tai jotain ajattelemista ja älyllistä tekemistä, hänet istutetaan telkkarin tai pelikoneen ääreen, jotta päästään itse mahdollisimman vähällä. Kun opettaja ei ehdi ja pysty opettamaan ja vanhempia ei kiinnosta, kohta ainoa tiedonlähde ovat älypuhelimet. Tosin älyllisesti ja tiedollisesti stimuloimattomia nykynuoria ei paljon edes tunnu kiinnostavan tiedon hakeminen älypuhelimesta, siellä pelaillaan, tsättäillään tai katsotaan viimeisimmät juorut ja trendit.

 

Ei ole Suomi enää koulutuksen ja oppimistulosten ihannemaa. Tulokset ja tasot laskevat kuin lehmän häntä. Tässä asiassa luen syyn täysin päättävien tahojen resurssien supistamisen ja jatkuvan lusikkansa soppaan pistämisen tiliin. Kun halutaan jättää oma merkkinsä ja sen jättämiseksi kuunnellaan "asiantuntijoita", konsultteja ja kaikkia muita tahoja, mutta ei opettajia tai opetuksen ammattilaisia, niin syntyy enemmän huonoa kuin hyvää. Tämä sama suuntaus on koskenut koko koulutuskenttää, perusopetusta, ammattiopetusta ja korkeakouluopetusta. Joskus maailmanaikaan (ennen kaikki oli paremmin-ajattelu putkahti pintaan) suomalaisessa ajattelussa niin tavallisella ihmisellä kuin päättäjillä oli muutama kulmakivi, joista pidettiin kiinni: toimeentulo, koulutus, terveys ja turvallisuus. Nykypäivänä nämä kulmakivet tuntuvat jääneen toissijaisiksi kaiken maailman muun hömpän rinnalla. Ainakin koulutuksen ja monen muun asian osalta minä sanon, että ennen oli paremmin, kun keskityttiin omaan parempaan sen sijaan, että pyrittiin koko maailman parantamiseen ja muiden myötäilemiseen. Kun omat asiat olivat kunnossa, maalla menin hyvin. Ei mene enää.

Kristiina