Kuihtuvan Kirkkojärven taajamaan astuu bussista näyttävä punapää, joka jättää saapuessaan paikalliskauppaan mainoksen näkijän ja ennustajan toimestaan ja kehottaa kiinnostuneita ottamaan yhteyttä antaen pienen esimerkin kyvystään nuorelle kassatytölle Selenalle. Noora-nimeä kantava Näkijä asettuu vuosia tyhjänä olleeseen omakotitaloon asumaan ja saa pian muutamankin asiakkaan. Yksi heistä on paikkakunnan entisen maalitehtaan omistajan ja johtajan leski Hanna Silvennoinen, jonka mies katosi paikkakunnalla yli 6 vuotta aiemmin samana yönä, jolloin katosi myös 2 nuorta tyttöä. Asia aiheutti leskelle paljon harmia, koska tehdas, paikkakunnan ainoa suurtyöllistäjä meni nurin ja verottaja on kimpussa. Nyt leski on mukana yhdessä kunnanjohtaja Emilia Laihon kanssa ajamassa kuntaa uuteen nousuun Kultalampiprojektilla. Sitä vastustaa paikallinen rehtori ja vihreiden nokkamies Simo Helin ja paikkakunnan erikoisen uskonlahkon, Veripuhtaiden nokkamies, perustaja ja saarnaaja Luukas Markusson. Kadonneet nuoret tytöt olivat Selenan isosisko ja saarnaajan tytär, paikallisen järven ruoppauksesta huolehtivan kaivinkoneurakoitsijan Markus Markussonin sisar. Selena ja Markus tapaavan toisiaan satunnaisesti salaa puhuakseen kadonneista tytöistä. Näkijä joutuu tahtomattaan Hannan, Selenan ja Markuksen kautta vedetyksi katoamisjuttuun, vaikka hänen tuloonsa paikkakunnalle ja siellä oloonsa onkin täysin toinen, henkilökohtainen syy. Veripuhtaat on outo uskonlahko, jossa vaaditaan veren puhtautta, vastustetaan kaikkea keinotekoista, mm. keinokuituja ja jossa seurakunnassa kaikkien asema pohjautuu heidän veriryhmäänsä. Saarnaaja Luukas odotti tyttärensä ja poikansa ottavan paikkansa seurakunnan seuraavina johtajina, mutta tytär pani kynsin hampain hanttiin katoamiseensa asti eikä Markuskaan halua seurakunnan työhön mukaan, mutta on liian arka pannakseen isälleen suoraan juurikaan hanttiin, hän valitsi yrittäjyyden omaksi polukseen, mutta asuu yhä isän kanssa ja toistaiseksi isä kustantaa elämisen, joten Markus on puun ja kuoren välissä. Kun saarnaaja vielä julistaa Näkijän noidaksi, joku uhkailee tätä ja jopa yrittää sytyttää hänen asuttamansa talon palamaan, on Näkijän paitsi ajettava omaa asiaansa myös jotenkin puututtava katoamistapauksiin.
St. Stephen´sin sisäoppilaitoksessa selviää, että murhattu Charlie oli ollut pahemman laatuinen kiusaaja, jonka tekemisiä rehtori Robert Jones oli yrittänyt hillitä pitäen mielessään v. 1979 sattuneen tapauksen, jossa kiusattu poika oli hirttänyt itsensä koulun kellarissa. Sen sijaan asuntolan valvoja Sebastian Fredriksin mielestä Charlie oli vain tavallinen, hieman villinpuoleinen poika jonka kiusaaminen oli vain pojille tyypillistä kiusoittelua. Siihen, että Charlie oli kohdistanut kiusaamisensa erityisesti erääseen nuoreen oppilaaseen, Rory Millariin, Fredriks vähätteli erityisesti. Rory, nuori, hintelä ja arka poika sen sijaan oli erittäin peloissaan ja karkasi heti tutkimusten alkuvaiheessa isänsä kanssa saaden äitinsä Angelinan hysteeriseksi ja tämän uuden poikaystävän, ilkeän lakimiehen Julian Forbesin raivoihinsa. Asuntolan emäntä Madelaine Smith sen sijaan kertoo sen sijaan poliiseille ihan tarkalleen, millainen ylimielinen kiusaaja ja surkea ihminen murhattu poika oli. Lisäksi hän kertoo, että murhailtana asuntolassa olisi pitänyt olla kaksi valvojaa, Fredriks ja toinen opettaja, Hugh Daneman, mutta Fredriks oli lähtenyt muualle ja emäntä oli auttanut päänsärkyä potevaa Rorya. Kun vielä Hugh Daneman tekee itsemurhan ennen kuin poliisit onnistuvat tapaamaan hänet, on kaikenlainen sotku valmis. Jazzille tulee yhä selvemmäksi, että murha liittyy vanhoihin asioihin ja ihmissuhteisiin, mutta tosiasioiden selville saaminen on hidasta ja tapauksen ratkaisu mutkistuu, kun paikalle ilmestyy entinen aviomies sotkeutumaan asioihin.
Jälleen kerran Rileyn kirjoille tuttu ihmisluonteen tutkiminen ja historian vaikuttaminen nykypäivään luo monimutkaisen, jopa arvoituksellisen tarinan. Kirja kuuluu 3 kirjan ryhmään, jotka Lucinda Riley on kirjoittanut uransa alussa ennen kuin hänellä oli vielä kustantajaa. Kaksi niistä on jo aiemmin julkaistu, tämä oli niistä viimeinen. Kirjan esipuheessa Lucindan poika kertoo kirjasta ja sen historiasta. Sääli, ettei näitä takataskuun jääneitä kirjoja taida enää olla, niin paljon nautin joka kerta lukiessani Lucinda Rileyn hienosti etenevää mutta samalla taaksepäin usein katsovaa tekstiä.
Ihanan englantilainen, leppoisa ja humoristinen dekkari hieman Agatha Christien tyyliin, nämä rouvat vain ovat hieman toiminnallisempia kuin neiti Marple. Viihdyttävää, mukaansatempaavaa lukemista.
Tämäkin on hyvin traditionaalista brittiläistä dekkarikirjallisuutta. En tosin ihmettele, sillä kirjoittaja on itsekin pappi ja sarjalle on luvassa jatko-osia. Myös tätä verkkaistahtista kirjaa luki hyvin mielellään.
Kristiina
