Koulutusjärjestelmä ja koulutus sakkaavat

Suomessa on jo pitemmän aikaa käyty keskustelua nykyisestä koulutuksen tilasta. Aikanaan 1900-luvun lopussa - 200-luvun alussa Suomi oli koulutuksen mallimaa. Pisa-tulokset olivat huippuluokkaa, työikäisten koulutustaso hienossa noususuunnassa ja Suomeen tultiin ympäri maailmaa ottamaan oppia. Koulutusjärjestelmämme oli ehjä. Tässä vaiheessa olisi pitänyt päättävällä taholla toteuttaa sanontaa "Ehjää ei tarvitse korjata". Pitää huolehtia, että täytetään modernisoituvan yhteiskunnan vaatimukset, mutta ei aleta tekemään suuria muutosliikkeitä. Mitä vielä. Jokaisen päättäjäryhmän (hallitukset, valiokunnat, komiteat, asiantuntijaryhmät jne.) piti saada lyödä omanlaisensa puumerkki tai tehdä uudistuskokeilu koululaitoksen toimintaan. Vanhemmat muuttuivat yhä kiireisemmiksi ja omiin asioihinsa syventyviksi ja sysäsivät enenevässä määrän vastuuta lapsistaan kouluille. Mitä tällä veivaamisella saatiin aikaan? Laskevat Pisa-tulokset kaikilla opetuksen osa-alueilla, laskeva työikäisten koulutustaso ja nouseva määrä nuoria, jotka eivät osaa laskea tai lukea kunnolla, jolla on huono yleissivistys ja teknologistuvassa ja monimutkaistuvassa yhteiskunnassa ammatti tai arvo, joiden työelämässä tarvittavia taitoja he eivät kuitenkaan hallitse. Entisten sekatyömiesten, juoksupoikien ja konttoristien sijaan tarvitaan nykyisin erikoisosaajia, joksi ei pääse puutteellisin perustiedoin. Silloin ei onnistu edes omien asioittensa hoito tänä päivänä.

Kun tutkii opettajien haastatteluja viime vuosilta, joutuu toteamaan, että resurssileikkaukset ja muutokset ovat merkittävästi heikentäneet ns. "perusopetuksen" mahdollisuuksia kaikissa koulutusasteissa ja syöneet kaikkien opetukseen osallistuvien henkilöiden mahdollisuuksia harjoittaa perusopetusta ja taitojen kartuttamista. Sen sijaan pyöritellään papereita, kokoustellaan, yritetään inkluusiota ja yksilöllistä opetusta, tehdään jatkuvasti kaikenlaisia kokeiluja pyörän keksimiseksi uudelleen eli opettajilta otetaan koko ajan pois mahdollisuuksia opettaa hyvin niin, että kaikki oppisivat ja tarjotaan tilalle malleja, joita käyttämällä juuri kukaan ei opi juuri mitään.

Olen katsellut muutaman vuoden ajan erilaisia kirjoituksia ja mielipiteitä varsinkin opettajilta ja opetusalan ammattilaisilta siitä, mikä koululaitoksessamme on mennyt pieleen. Isoin syy alamäkeen on ollut jatkuva koulutuksen resurssien eli rahan karsiminen samaan aikaan useiden uudistusten tekemisten ja lisävaatimusten asettamisten kanssa. Ajatellaan nyt normaalia perusopetusta. Aiemmin meillä olivat luokat. Luokissa opiskelivat ns. normaalitasoiset. Erityislapsille ja vaikeuksista kärsiville olivat pienryhmänsä, jossa he saivat tarvitsemaansa erityishuomiota. Jokaisen luokan läpäistäkseen oppilaiden oli yllettävä kokonaisopinnoissa määrätylle tasolle, ennen kuin he pääsivät siirtymään eteenpäin. Jos näin ei käynyt, tuplattiin eli kerrattiin edellinen opintojakso. Sitten hajotettiin luokat tasoiksi. Nyt samassa ryhmässä saattaa olla hyvin eri tasolla opiskelevia oppilaita, joita jokaista opettajan tulisi opettaa hänen erityisen tasonsa mukaisesti. Miten yhdeltä opettajalta voisi tämä onnistus? Sen jälkeen tehtiin vielä inkluusio, jolloin eri ongelmista kärsivät yksilöt siirrettiin keskiverto-opiskelijoiden kanssa samaan ryhmään opiskelemaan samoin resurssein ja menetelmin kuin muutkin. Inkluusio perustuu YKn julistukseen, jossa vaadittiin vammaisille oikeutta opetukseen tavallisissa luokissa. Mutta kun kaikki tämä ei tunnu toimivan. Opettaja ei voi enää keskittyä samojen asioiden opettamiseen kaikille, vaan hänen täytyy ottaa tasot ja yksilöt huomioon samalla huomioiden inkluusion tuomat vaikeammat oppilaat, jos heitä on mukana. Tämä kaikki pitäisi toteuttaa minimaallisella ulkopuolisella avulla eli mahdollisimman vähän mukana olevia apuhenkilöitä käyttäen. Jos inkluusio vietäisiin tarpeeksi pitkälle, olisiko meillä oikeus vaatia näkö- tai kuulovammaisten erikoisopetuksen lakkauttamista ja heidänkin siirtämistään tavallisiin kouluihin? Kun inkluusiossa esim. autistiset lapset, kielitaidottomat, erityistukilapset ovat samassa opetuksessa keskivertojen kanssa ilman, että samalla opetukseen olisi annettu lisäresursseja avustajiin ja erityisopettajiin, tuloksena opettaja joutuu keskittymään häiriköihin ja tuen tarpeessa oleviin, ei kaikkien opettamiseen liian isoissa ryhmässä ja kukaan ei opi mitään.

 

Sitten ovat tulleet jatkuvat muutokset ja kokeilut. Tästä hyvänä esimerkkinä siteeraan erästä pitkäaikaista luokanopettajaa: "11 vuoden aikana on kouluumme tuotu TVT, näppäintaidot, kolmiportainen tuki, oppilaskuntatoiminta, KiVa, vertaissovittelu, vahvuuspedagogiikka, yhteistyö esiopetuksen kanssa, varhennettu englanti ja ruotsi, tunnetaitojen opettaminen, draama, laaja-alaiset sisältöalueet ja uusimpana yrittäjyyskasvatus. Opettajilla jää yhä vähemmän aikaa opetuksen suunnittelulle. Oppilailta aika on usein otettu suomen kielen tunneista. Onko siis ihme, että oppilaiden luku- ja kirjoitustaidot heikkenevät?". Tämä on juuri sitä, mistä alussa puhuin. Ei pyritty vain pysymään yhteiskunnan kehityksen tasalla, vaan jokaisen instanssi piti työntää lusikkansa soppaan ja alkaa korjaamaan ehjää. Lopputuloksena kaiken sen korjailun jälkeen ehjä onkin rikki. Opettajaparat hukkuvat kaikkeen raportointiin, palaveeraamiseen, suunnitelmiin ja niiden uusimiseen ja muutokset tapahtuvat niin tiheään tahtiin, että opettajat eivät jaksa muun sälän takia enää opettaa perusasioita ja vaikka jaksaisivatkin, heillä ei enää ole siihen mahdollisuuksia tai aikaa. Eivätkä kodit halua enää ottaa vähäisintäkään vastuuta lapsensa koulutuksesta ja edistymisestä. "En minäkään pitänyt nuorena lukemisesta tai matikasta ja hyvin olen pärjännyt". Tai kun lapsi valittaa tekemisen puutetta, sen sijaan että annettaisiin hänelle kirja käteen (pienemmille luettaisiin) tai jotain ajattelemista ja älyllistä tekemistä, hänet istutetaan telkkarin tai pelikoneen ääreen, jotta päästään itse mahdollisimman vähällä. Kun opettaja ei ehdi ja pysty opettamaan ja vanhempia ei kiinnosta, kohta ainoa tiedonlähde ovat älypuhelimet. Tosin älyllisesti ja tiedollisesti stimuloimattomia nykynuoria ei paljon edes tunnu kiinnostavan tiedon hakeminen älypuhelimesta, siellä pelaillaan, tsättäillään tai katsotaan viimeisimmät juorut ja trendit.

 

Ei ole Suomi enää koulutuksen ja oppimistulosten ihannemaa. Tulokset ja tasot laskevat kuin lehmän häntä. Tässä asiassa luen syyn täysin päättävien tahojen resurssien supistamisen ja jatkuvan lusikkansa soppaan pistämisen tiliin. Kun halutaan jättää oma merkkinsä ja sen jättämiseksi kuunnellaan "asiantuntijoita", konsultteja ja kaikkia muita tahoja, mutta ei opettajia tai opetuksen ammattilaisia, niin syntyy enemmän huonoa kuin hyvää. Tämä sama suuntaus on koskenut koko koulutuskenttää, perusopetusta, ammattiopetusta ja korkeakouluopetusta. Joskus maailmanaikaan (ennen kaikki oli paremmin-ajattelu putkahti pintaan) suomalaisessa ajattelussa niin tavallisella ihmisellä kuin päättäjillä oli muutama kulmakivi, joista pidettiin kiinni: toimeentulo, koulutus, terveys ja turvallisuus. Nykypäivänä nämä kulmakivet tuntuvat jääneen toissijaisiksi kaiken maailman muun hömpän rinnalla. Ainakin koulutuksen ja monen muun asian osalta minä sanon, että ennen oli paremmin, kun keskityttiin omaan parempaan sen sijaan, että pyrittiin koko maailman parantamiseen ja muiden myötäilemiseen. Kun omat asiat olivat kunnossa, maalla menin hyvin. Ei mene enää.

Kristiina

Rakennukset - Buildings

Kyl talo tapas pitä tulkko väki mist tahtos.

- sanonta Kalanti

 

Lisää kuvia aiheesta täällä:

Kuukausikollaasi Joulukuu 2022 - A month in photos December 2022

 

Lisää kollaaseja löydät täältä:

Hyvää Uutta Vuotta - Happy New Year

 

Hyvää Uutta Vuotta - Gott Nytt År - Happy New Year

Toivottavat

Kristiina     ja Ukko-kissa

Elämänvaihetarinoita

Tällä kertaa tuli luettua muutama lähiajan elämänvaihetarina. Elämänkerraksi voi oikeastaan nimittää vain Jyrki-ohjelman kertomusta, koska se on toistaiseksi ainoa edesmenneen tarina.

 

Oli pakko lukea kirja Suo, kuokka ja Hollywood (Angelika Leikola, Ismo Leikola). Se on tarinaa siitä, kuin Leikolat 2015 muuttivat koiransa Kityn kanssa Los Angelesiin tarkoituksena yrittää luoda siellä uraa koomikkona. Vaikka Ismolla oli jo joitakin kontakteja maassa, kirjasta saa hyvän käsityksen siitä, miten lahjakkuuden lisäksi vaadittiin suunnaton määrä työtä ja pikkuklubien koluamista, ennen kuin sai saavutettua jalansijaa Amerikan koomikkoskenellä. Amerikan lisäksi Ismo jakoi aikaansa myös Suomelle ja menestyksen myötä myös muulle maailmalle matkustellen pitkin poikin sekä Amerikkaa että maapalloa. 

Samalla, kun kirjassa käsitellään Ismon tai oikeammin pariskunnan kummankin osapuolen uran luomista ja kerrotaan amerikkalaisten joskus kovin erilaisesta arkielämästä ja sen monimutkaisuuden ja byrokratian aiheuttamista mutkista tavalliselle ihmiselle, siinä on myös paljon filosofista pohdintaa. Ruoditaan amerikkalaisen elämän monimutkaisuutta, työlle ja rahalle omistautumista osaltaan myös siksi, että ihmisten arjesta puuttuvat täysin Suomelle tyypilliset turvaverkot, amerikkalaista sairaanhoitoa, yhteiskunnan turvattomuutta ja erilaisuutta verrattuna suomalaiseen. Joskin etäisyyden tuoma perspektiivi saa Ismon ruotimaan myös joitakin Suomen ja suomalaisuuden epäkohtia. Yhtenä esimerkkinä on kateuden puute Amerikassa ja se hyvä puoli, että ideat jaetaan ja käydään läpi avoimesti yhdessä, niitä ei salailla ja työskennellä yksin. Eroa löytyi myös siitä, että Amerikassa Angelika Leikola tunnustetaan yhdenvertaisena työskentelykumppanina ja tärkeänä osana parivaljakkoa, kun taas Suomessa hän on vain Ismon vaimo. Kirjan loppupuolella tullaankin jo koronaepidemian puhkeamiseen, jolloin Leikolat palaavat loppujen lopuksi toistaiseksi Suomeen. Mutta takaisinpaluusta ei murehdita, koska Ismo on näiden vuosien aikana onnistunut jo löytämään paikkansa myös Amerikassa. Kaiken kaikkiaan kirjassa tuntui aluksi hassulta alkaa lukea noita arkielämän ja yhteiskuntien tuumiskelupätkiä, mutta on myönnettävä, että ne olivat todella antoisia. Leikoloissa on ainesta paitsi koomikkoparivaljakoksi myös "Havukka-ahon ajattelijoiksi".

Helmet lukuhaaste kohdat 3, 17, 30, 38, 43

Käteen sattui toisenkin Amerikan-matkaajan elämäntarina, nimittäin Jukka Hildén - Kivun perintö (Jani Niipola). Tämä kirja on edellistä hieman omaelämänkerrallisempi, koska Hildén kertoo myös lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Lapsuuteen liittyvät rakastavat vanhemmat, rakas veli ja vapaana kasvaminen, jolloin sai toteuttaa itseään ja mielijohteitaan vapaasti. Hildénin mielestä näin jälkikäteen ajateltuna joskus vähän liiankin vapaasti. Siihen kuuluu myös muutto Seinäjoelle, jossa iloinen ja ulospäin suuntautunut poika sai nopeasti kavereita, erityisesti 2 hyvää, elinikäistä ystävää. Samoin lapsuuteen ja nuoruuteen kuului myös elämää aikansa varjostanut isän alkoholismi, joka vaikeutti jonkin aikaa isän ja pojan suhdetta. Nuoruuteen taas kuului mm. vaihto-oppilasvuosi Amerikassa ja paluun jälkeen tyttöystävän, tulevan vaimon, löytyminen samasta koulusta. Vähitellen neljän ystävyksen porukasta muodostui Duudsonit. Tuli menestystä ensin kotimaassa ja sitten suunnattiin isommille markkinoille Amerikkaan. Amerikan päässä piti jonkun ottaa hoitaakseen sen puolen asiat ja niin Hildénin perhe muutti Los Angelesiin. Jukka, joka vaikuttaa rämäpäiseltä hälläväliä-tyypiltä, mutta nimittää itseään usein ennemminkin verenperinnöltään myyntimieheksi ja oli luonteeltaan ekstrovertti ja ystävällinen, avulias mies, otti Amerikan puolen asiat hoitaakseen. Viihdemaailmaan mukaan ujuttautuminen ja samalla ystävien ja tuttujen auttaminen saivat työnarkomaanin tekemään uskomattoman paljon töitä, vloggausaikoina jopa 16-tuntisia päiviä jatkuvasti niin, että lopulta edessä oli burnout ja avioero. Mies paiskoi vain lujemmin töitä eikä alkuun halunnut tunnustaa minkään olevan vialla. Toki tänä aikana tapahtui hyvääkin, kuten Ultimate Expeditionin kokoon vääntäminen ja tuottaminen sekä uusi rakkaus, Chachi. 

Lopullinen stoppi työkierteeseen tuli koronapandemiasta ja työn osittaisesta loppumisesta Amerikassa. Jukka ja Chachi päättivät palata Suomeen. Tosin paluussakin oli omat hikkansa kuten se, että Jukka oli luottavainen ihmisten sanaan ja koki tulleensa paluunsa alussa petetyksi. Pitkään Jukka pelkäsi, loppuuko häneltä työ ja tekeminen. Mutta turhaan kuten olemme huomanneet.

Tämä tarina on kaunis kertomus perheistä, ystävyydestä, joidenkin ihmisten luonteesta ja avuliaisuudesta sekä nuoren miehen kasvamisesta pohdiskelevaksi, hyväksi aikuiseksi. Se on omalla tavallaan myös todellinen myyntimiehen käsikirja Suomessa ja ulkomailla. Sekä varoittava tarina kaikille työnarkomaaneille siitä, miten ei pidä aina asioita hoitaa ja niihin reagoida.

Helmet lukuhaaste kohdat 3, 5, 6, 7, 17, 30, 38, 43, 49

Kolmas lukemani kirja ei ole elämänkerta vaan pikemminkin elämänkaaritarina eli Jyrki - nuoriso-ohjelman nousu ja tuho (Juuso Määttänen, Joonas Hytönen). 1993 Suomessa aloitti lähetyksensä ensimmäinen kaupallinen kanava, MTV3. Se sai yksinään hallita mainontaa TVssä ja sillä oli oma katsojakuntansa, joka kuitenkin oli lähinnä keski-ikäistä ja vanhempaa väkeä. Katsojiksi haluttiin myös nuorta väkeä. Ohjelmapäällikkö Tauno Äijälä sai avukseen visionääri Marko Kulmalan ja he yhdessä kanadalaisen musiikkiohjelmayhtiön kanssa ideoivat Suomeen uutta musiikkipitoista nuortenohjelmaa kanadalaisten osittaisella formaatilla ja heidän kanssaan tehdyillä yhteistyösopimuksilla. Niin alettiin kasata Jyrkiä ja sen tiimiä, joka koostui koko ohjelman ajan pääosin ensimmäisen työpaikkansa saaneista nuorista opiskelijoista tai ei-ammattilaisista (jotkut tosin siirtyivät työhönsä MTVltä tai radiosta), joilla ei ollut harmainta hajuakaan työehtosopimuksista tai työtä sääntelevistä ammattiliitoista/työelämän säännöistä. Niinpä työtä tehtiin melkein koko ajan visioiden ja ajatusten pohjalta. Jyrkin teko eriytettiin erilliselle tuotantoyhtiölle, jota eivät kahlinneet MTVn työsäännöt. Niinpä tekijät työskentelivät innon, visioiden ja alkoholin voimalla täysin säännöistä piittaamattomassa ilmapiirissä. 

Alkoholin käyttö työaikaan ja sen ulkopuolella oli runsasta ja oman osansa tähän toi toimitusjohtaja Kulmala, jonka oma alkoholismi mahdollisti tämä. Mistään työelämän säännöistä ei piitattu ja esim. ylitöitä tehtiin koko Jyrkin olemassaolon ajan 1995-2001 ilman korvauksia.  Tämä aiheutti alkoholismia ja aiheutti burnoutteja. Työntekijöistä, joista useat tulivat suoraan koulun penkiltä tai alemman tason töistä muualta, tehtiin moniosaajia eli tulit Jyrkiin harjoittelijaksi yhteen työhön ja yllättäen huomasit joutuvasi tekemään ohjelmassa mitä erilaisimpia töitä piittaamatta ammattitaidosta tai alkuperäisestä työnimikkeestä. Työntekijäpiirissä tehtiin rajujakin piloja, joista osa filmattiin esitettäväksi ohjelmassa ja loukkaavat tai seksistiset kommentit olivat normaalia arkipäivää. TV-tuotannossa oli tähän asti ollut omat tekemissääntönsä, joista Jyrkiä tehtäessä viis veisattiin. 

Toki Jyrki toi mukanaan paljon hyvääkin. Suomalaisetkin artistit ryhtyivät ohjelmaan päästäkseen tekemään vihdoin oikeita musiikkivideoita. Ennen Jyrkiä suomalaisen artistin musavideo oli liikkuva tai musta tausta, jonka edessä artisti lauloi laulunsa hieman hytkyen musiikin tahtiin. Jyrki toimi myös monen nykyisen TV-vaikuttajan "yliopistona". Se tuotti kasan ruudussa vieläkin joskus näkemiämme ja taustalla hyvässä asemassa toimivia "julkkiksia", kuten Katja Ståhl, Peltsi Peltonen ja Joonas Hytönen, mutta se synnytti myös ison määrän ruudun takana näkymättömissämme vieläkin toimivia ammattilaisia. Lisäksi uudet, myöhemmin syntyneet kaupalliset kanavat ja jossain määrin myös YLE alkoivat tuottaa juuri nuorille tarkoitettuja ohjelmia. Jyrkin jälkeen ei voinut ajatella, että ruudun täytteeksi sopivat Napakympit, Onnenpyörät ja Avara luonto. Tarvittiin ohjelmia kaiken ikäisille, myös nuorisolle ja varhaisessa aikuisiässä oleville. Kolmas asia yllätti hieman minutkin. Kävi ilmi, että Jyrkin katsojaluvut olivat koko sen historian ajan aika alhaiset, mutta toisaalta se toi ajankohtaisen musiikin ja uudet artistit näkyville koko maahan. Ennen Jyrkiä eteläisen Suomen nuoret näkivät MTVn, mutta se ei näkynyt muualla Suomessa. Jyrki esitteli kotimaiset ja ulkomaiset bändit kuvina ja esiintymisinä koko Suomelle. Vaikka työilmapiirissä oli paljon huonoa, niin Suomen nuorisolle ohjelmassa oli paljon hyvää. Aikanaan Jyrkikin tuli elinkaarensa päähän yllätyksenä ehkä tekijöille mutta ei ohjelmasta päättäville. Kaupalliset kanavat yleistyivät, kilpailu koveni ja tappiollisen ohjelman oli aika loppua. Mutta jokaiselle vuosituhannen vaihteen teinille Jyrki on vieläkin jollain tapaa muistojen ohjelma.

Helmet lukuhaaste kohdat 14, 17, 19, 32, 38, 43

Kristiina